Christian Clot, Nykyaikainen tutkimusmatkailija
Christian Clot on ollut tutkimusmatkailija yli 20 vuotta. Hän kiertää maapalloa tieteen palveluksessa. Hänen erikoisalansa? Retkikunnat vaikeissa olosuhteissa. Vuonna 2016 hän aloitti uuden seikkailun, ADAPTATION — 4×30 päivää. Hänen tavoitteenaan on ylittää peräkkäin neljä planeetan äärimmäisintä ympäristöä tutkiakseen paremmin ihmiskehon sopeutumiskykyä. On ilo osallistua tähän seikkailuun tarjoamalla hänelle parasta mahdollista aurinkosuojaa. Hyödynsimme hänen paluutaan Patagoniasta tavataksemme hänet ja esittääksemme muutamia kysymyksiä.
Kuva: Les Zeppelins
Hei Christian, niille jotka eivät tunne sinua, voisitko esitellä itsesi lyhyesti?
Christian Clot, 44 vuotta, olen nyt yli 20 vuotta tehnyt retkikuntia eri puolilla planeettaa, aina tieteellisen kysymyksen taustalla. Se voi olla maantieteellinen tai fysikaalinen, esimerkiksi glasiologia, tai enemmän ihmiskysymyksiin suuntautunut, kuten etnologia tai antropologia. Mutta jo noin kymmenen vuoden ajan olen omistanut kaikki retkikuntani ihmisten sopeutumisen tutkimiseen ja ymmärtämiseen vaikeissa olosuhteissa.
Aiotko tehdä näyttelijän uran? Miten sinusta tuli seikkailija?
Todellisuudessa asia on päinvastoin. Kun olin pieni, halusin tulla tutkimusmatkailijaksi, se oli todellinen toive. Rakastin viettää aikaani metsässä, luonnon keskellä. Sitten koulussa meille opetettiin, ettei tutkimusmatkailija ole ammatti, että nykyään kaikki on jo tunnettua eikä tutkittavaa ole enää mitään. Käänsin siis katseeni toiseen ammattiin, näyttelijän ammattiin, joka vaikutti minusta melko mukavalta ja antoi minulle mahdollisuuden toteuttaa intohimoni tutkimukseen ja löytämiseen. Muutamaa vuotta myöhemmin, kiertäessäni Nepalia kävellen, tapasin hyvin eristyneitä väestöryhmiä, jotka eivät olleet koskaan nähneet valkoisia miehiä. Se oli todellinen käännekohta. Tajusin, että oli vielä löydettäviä alueita, joten hylkäsin näyttelijänurani ja palasin siihen, mitä tein lapsena, eli tutkimusmatkailuun.
Ennen retkikuntaan lähtöä, seuraatko erityistä valmistautumista sopeutuaksesi tulevaan ympäristöösi?
Kyllä, valmistaudun vakavasti. Haluta olla tutkimusmatkailija on yksi asia, mutta tulla sellaiseksi todella on toinen. Fyysisen kunnon osalta olen aina harrastanut paljon vuorikiipeilyä, joten olin melko valmis siltä osin. Sitten minun oli mentävä kaikkiin maastoihin, aavikolle, vuoristoon, metsiin tai merelle oppiakseni näistä ympäristöistä, yrittääkseni kesyttää niitä mahdollisimman paljon. Sitten tiedon osalta minun oli kerrattava paljon opintoja, joita en ollut todella tehnyt tai joita en ollut kuunnellut koulussa (naurua). Kävin kielikursseja, maantiedettä, fysiikkaa ja täydensin niitä neurotieteen ja fysiologian tiedoilla, jotka ovat välttämättömiä retkikunnilleni.
Oletko siis hiljattain aloittanut uuden yksinäisen seikkailun, Adaptation 4X30 päivää, voitko kertoa siitä meille?
Kuten sanoin, olen nyt noin kymmenen vuoden ajan työskennellyt ihmisen vastustuskyvyn parissa kriisitilanteissa. Olen pitkään työskennellyt psykologisen näkökulman parissa, mutta minulta puuttui yksi perustavanlaatuinen näkökohta: miten ihmisaivot pystyvät sopeutumaan näihin tilanteisiin. Vuonna 2014 päätin siis perustaa tämän retkikunnan uutta tutkimusta varten. Tavoitteena on ymmärtää, miten kognitiivinen järjestelmä sopeutuu äärimmäisiin tilanteisiin, tutkia aivojen ja ihmiskehon muutosta näinä vaikeina aikoina. Siksi suunnittelin tämän retkikunnan, jonka tarkoituksena on mennä neljään planeetan äärimmäisimpään ympäristöön. Periaatteena on lähteä aina 30 päiväksi, jotta on aikaa havaita kehitystä kehon ja mielen käyttäytymisessä.
Ja jos en ole väärässä, teetkö reitin?
Reitille on kaksi syytä. Ensimmäinen on ajatus siitä, että jos asettuisin yhteen paikkaan, voisin luoda rakenteen, joka mahdollistaisi "paremman elämän", ja se ei ole aivan sitä, mitä etsimme. Liikkumalla se pakottaa minut jatkuvasti kyseenalaistamaan itseni. Sitten on toinen syy: tiedemiehet, joiden kanssa työskentelen, ja minä itse olemme yhtä mieltä siitä, että motivaation käsite on erittäin tärkeä uuteen tilanteeseen sopeutumisessa. On löydettävä syy sopeutua, ja jossain määrin tavoite, matka, liike on suuri motivaation lähde.
Ensimmäinen retkikuntasi tapahtui Iranin Dash-e Lut -aavikolla, lämpötilojen ollessa noin 60 °C. Voitko kertoa meille matkasta?
Tieteellisestä näkökulmasta on vielä hieman aikaista tehdä johtopäätöksiä, sillä kyse on aina pitkän aikavälin analyyseistä. Tarvitsemme myös vertailukohtia, joten tarvitsemme tietoja, jotka saan muista ympäristöistä. Mutta sanotaan, että mielenkiintoista paikassa kuten Dasht-E Lut, tasaisessa ja säännöllisessä aavikossa, on se, että päivän aikana tapahtuu hyvin tarkkoja vaihteluita: hieman viileyttä aamulla, äärimmäinen lämpötilan nousu päivän aikana ja sitten rauhoittuminen illalla suhteellisen viileiden öiden, noin 25 °C, kanssa. Tämä mahdollistaa ihmisen suhteellisen nopean sopeutumisen, koska hän voi asettaa lyhyen aikavälin tavoitteita. Jos on hyvin huono olo jonkin aikaa, erityisesti keskipäivällä, tietää, että se loppuu muutaman tunnin kuluttua, joten voi suunnitella eteenpäin. Kun taas paikassa kuten Patagoniassa, jossa kaikki muuttuu jatkuvasti, ei voi suunnitella samalla tavalla.
Iranin salaiset palvelut keskeyttivät sinut 20 päivän jälkeen, arvaan yllätyksesi, kun näit heidät saapuvan?
Kyllä, Dasht-E Lut sijaitsee Iranin ja Pakistanin-Afganistanin rajalla, ja kun olin paikan päällä, tapahtui valitettavasti voimakasta Taliban-toimintaa näiden kahden maan välillä, alueella, jossa olin. Jotkut yrittivät ylittää Iranin Syyriaan. Sitä varten he halusivat ylittää aavikon Jeepillä, ja Iranin viranomaiset, luultavasti sattumalta, pysäyttivät minut. Minun oli pakko keskeyttää retkikunta turvallisuussyistä, jotta en joutuisi vaaralliseen tilanteeseen.
Olet juuri päättänyt toisen retkikuntasi Patagonian sydämessä, yhdessä harvoista paikoista, joissa kosteus voi olla korkea ja lämpötilat negatiivisia. Miten se sujui? Oliko se vaikeampaa kuin Iranissa?
Tämä ympäristö osoittautui todellakin monimutkaisemmaksi kuin aavikko. Äärimmäiset huiput ovat hieman vähemmän väkivaltaisia, mutta siellä on tämä kuuluisa ilmaston epäsäännöllisyys, jota on erittäin vaikea hallita erityisesti kajakilla. Navigointiolosuhteet olivat hyvin epävarmat. Voin lähteä aamulla melko tyynessä säässä ja muutamassa minuutissa voi nousta erittäin voimakkaita tuulia. On pakko ajatella nykyhetkessä, ja se luo suuren vaikeuden ihmisen sopeutumiselle. Erityisesti meille länsimaalaisille, joilla on vahva taipumus aina haluta suunnitella pitkällä aikavälillä. Tässä on opeteltava uudelleen hyväksymään, että olemme vain yksi osa näitä valtavia universumeja, ja se vaatii jatkuvaa täydellä teholla toimimista.
Joten mielestänne se on ympäristö, joka todennäköisesti on koettelevin, jossa tulette toimimaan?
En tiedä, onko se koettelevin, mutta se on ainakin kognitiivisesti väsyttävin. On oltava aina valppaana ja siksi aina ylikierroksilla, kun taas muissa ympäristöissä voi joskus hidastaa. Mutta on mielenkiintoista verrata sitä Amazoniaan. Vaikka ilmasto on suhteellisen vakaa tässä ympäristössä, on kohdattava paljon vihamielisempi eläimistö ja kasvillisuus, mikä voi luoda tiettyä jännitystä, jota on mielenkiintoista tutkia.
Minkä tyyppistä dataa keräät kentällä? Miten toimit?
On kolmenlaista dataa. On objektiivista dataa laitteilla, jotka mittaavat esimerkiksi sydämen toimintaani, fysiologista tai kognitiivista toimintaani. Sitten toinen luokka töitä, jotka liittyvät kyselyihin siitä, mitä koen paikan päällä. Miten tunnen asiat siellä? Sitten on kolmas tyyppi dataa, joka on fyysistä dataa kentältä, kuten sää. Yhdistämällä kaikki tämä data ja eri tutkijoiden ja laboratorioiden avulla, jotka osallistuvat seikkailuun, teemme korrelaatioita kaikkien näiden elementtien välillä.
Näistä retkikunnista huolimatta sinun on ylitettävä upeita maisemia, onko sinulla aikaa nauttia niistä? Onko se tapa lohduttautua vai jättääkö selviytymistaistelu ajattelematta sitä?
Päinvastoin, juuri siinä piilee äärimmäisyyden koko voima. Niissä ympäristöissä, joissa liikun, on myös paljon kauneutta ja ihmeellisyyttä. Se on myös yksi sopeutumisen vahvuuksista, kun pystyy jälleen ihmettelemään paikkoja. Eli aluksi, useimmiten, näiden ympäristöjen ja niiden vaikutuksen rajuus luo pikemminkin negatiivisen tunteen, niitä on vaikea arvostaa. Ja yksi sopeutumisen merkki on se, kun alkaa jälleen katsoa näitä ympäristöjä sellaisina kuin ne ovat. Upeita, täysin ihmisen muokkaamattomia ympäristöjä, luontoa raakana ilman minkäänlaista muokkausta.
Olemme erittäin ylpeitä, että valitsit Vuarnetin kumppaniksesi näihin retkikuntiin. Mikä on arviosi tuotteistamme? Kestivätkö ne äärimmäisiä lämpötiloja?
Olen myös erittäin iloinen voidessani luottaa Vuarnetiin matkakumppaninani. Se on materiaali, joka yllätti minut positiivisesti, erityisesti autiomaassa. Oli useita voimakkaita myrskyjä, joissa oli kivien sinkoutumista, ja kerran yksi osui suoraan kasvoihini, silmien kohdalle. Se iski voimakkaasti laseihin, mutta ne eivät rikkoutuneet. Ne kuitenkin halkesivat hieman, mutta se pelasti silmäni, mikä ei ole lainkaan huono asia! Pystyin käyttämään niitä myös silloin, kun oli erittäin kuuma, mikä on erittäin positiivista. Vaikka käytin niitä hieman vähemmän Patagoniassa, oli sielläkin muutama kaunis aurinkoinen päivä. Arkielämässä ne osoittautuvat erittäin miellyttäviksi ja helppokäyttöisiksi laseiksi, jotka ovat kevyet ja pysyvät hyvin päässä.
Lopuksi, voitko kertoa, miltä Vuarnet Day mielestäsi näyttää?
Niitä on niin monia. Mutta se olisi potentiaalisesti kauniin vuoren huipulla, josta olisi näkymä muulle vuoristolle. Ihanteellisesti Andien vuoristossa, koska siellä on usein hyvin vaihtelevia maisemia. Itse asiassa näiden vuorten huipulta voi nähdä suuria tasankoja, metsiä ja monia muita elinympäristöjä. Siksi tuntuu siltä, että voi tarkastella koko maailmaa yhdellä silmäyksellä.
